RUOKAA!!!

Olen jo aikoja sitten tullut siihen päätelmään, että ruoka tulee olemaan minulle ongelma ikuisesti. Jos oikein alettaisiin tutkimaan ja hutkimaan tälle mun vaikeelle suhteelle ruokaan löytyisi varmasti diagnoosi. Ystäväpiirissäni on parikin henkilöä jotka ovat käyneet läpi vaikean syömishäiriön ja ottaneet siitä selkävoiton. Iso käsi heille siitä!! Omat ongelmani heidän rinnalla vaikuttavat tietysti varsin pieniltä. Mutta omaan oloon niin fyysiseen kuin myös psyykkiseen hyvinvointiin olen kyllä tehnyt pahaa paljonkin.

Lapsena olin vähän pyöreä, mutta en mitenkään ylipainoinen, harrastin paljon liikuntaa. Kotona syötiin normaalia perusruokaa, eli sieltä ei ainakaan tämä minun vääristynyt suhde ruokaan ole lähtöisin. Meidän äiti on ihan superhyväkokki :) Nuorena olin ihan hoikassa kunnossa ja kävin salillla yms. No sitten elämä heitti vähän(aika paljonkin) haastetta kehiin..No siitähän se sitten lähti.. Lohduttauduin syömällä..ja juhlimistakin oli ihan liikaa. Pullahdin kuin pullataikina. Kamalaa.. ajattelin ja laihdutin.. ja lihoin ja laihdutin..ja tätä onkin sitten jatkunut vaihtelevasti hyvinkin koko tämä mun aikuisikäni. Lasten syntymän jälkeen olen aina hoikistunut nopeasti ja sitten taas ihan yhtä nopeasti paisunut. Olen hyvin kaksijakoinen ihminen. Voin syödä todella tarkasti ja ohjeen mukaan tai olla vaikka syömättä jos näin päätän. Mutta se toinenkin vaihe löytyy, todellakin. Voin syödä käsittämättömiä määriä, oikeesti. Ei mitään rajaa. Ja nyt kun tarkemmin ajattelee olen aina luullut tietäväni mitä kuuluu syödä jos haluaa laihtua tai urheilee paljon. No se harhaluulo on karissut tässä viime kuukausina varsin nopeasti. En ole tiennyt yhtään mitään ja tehnyt kaikki ihan väärin. Niin laihduttaessani kuin syödessänikin. Minun onneni on ollut se että olen aina liikkunut kuitenkin suhteellisen paljon.
Lähtiessäni tähän projektiin olin ollut melkein 8 kk lähes liikkumatta. Satutin polveni niin pahasti että siihen jäi lenkkeily ja myös niin vapari- kuin myös lukkopainiharrastus. Ja ruoka maistui.. Turposin iloisesti.. Nyt olen sitten kaimani opastuksella sulatellut läskejä pitkään ja hartaasti. Nyt ollaan jo hyvällä mallilla ja lihastakin on tullut, enemmän mitä ikinä olisi uskonut. Mutta samalla olen myös tehnyt valtavasti töitä ton oman päänupin kanssa. Ehdoton olen edelleen, mutta nyt myös tähän puoleen on vähitellen löytymässä järkeä. Ymmärrän, että yhdestä ruuasta ei kaadu koko vuoden uurastus tai että minun pitää miettiä viikkoja etukäteen voinko syödä yhtenä päivänä jotain ohjeista poikkeavaa. Ja sittenkin potea valtavia tunnontuskia. Vieläkään en voi sanoa, että suhteeni ruokaan on mitenkään normaali, mutta suunta on parempi. Ja ehkä suurimpana toiveena tämän suhteen minulla onkin se, että oppisin elämään sen asian kanssa. Olisi hienoa joskus todeta olevansa ruuan herra, eikä toisin päin.

Ja erittäin hartaan toiveen itselleni esitän siitä, että osaisin antaa jälkikasvulleni tästä asiasta mahdollisimman terveellisen mallin, ei liiallista kontrollifriikkiyttä mutta ei myöskään älytöntä mässäämistä.

Iloista päivää kaikille!!